Niin se aika vaan kuluu. Vuosi on hurahtanut eteenpäin vaikka tuntuu siltä että juuri äskettäin oli kesä ja aurinko paistoi (edes hiukan). Olen jälleen saanut blogikärpäsen pureman, kuten huomaatte, olen viimeksi tänne viime syksynä rustaillut. Hassua miten tilanteet ovatkaan siitä muuttuneet.

Ja nyt onkin ihan hyvää aikaa yrittää päivitellä blogia kun ulkona sataa vettä eikä joka päivä jaksa kunnostaankaan pitää huolta. Vaikka ehkä kyllä pitäisi, on tuota vararengasta taas päässyt kertymään vatsan seutuville yli omien tarpeiden. ;p (kyllä minä taas huomenna...)

Pitkästä aikaa meinaa tuntua siltä että asioilla on kuin onkin tapana järjestyä. Myönnän olevani erittäin pessimistinen tapaus eivätkä tulevaisuudennäkymäni aina näytä kovinkaan ruusuisilta, mutta nyt olen ehkä jopa tyytyväinen olotilaani. Onnellisena en silti itseäni pitäisi. Aina sanotaan ettei raha tuo onnellisuutta. Olen kovasti eri mieltä. On paljon helpompaa kärsiä jokapäiväisistä takaiskuista ja muista vastaavista, jos on edes talous jokseenkin kunnossa eikä yllättävän laskun takia tarvitse popsia loppukuukautta pelkkää näkkileipää... Sitäpaitsi, rahattomana on vaikeaa nauttia elämästä.

Alan olla huolissani itsestäni. En käy baareissa, oikeasti. Tai ennen en ainakaan käynyt. Se ei vaan ollut tapaistani. Ja sitten, kun kerran menee, istuu siellä kolme päivää putkeen.
Nyt kävi näin. En tosin edelleenkään ryyppää mahdottomia määriä, mutta muuten moraalini on hukkunut jonnekin sieluni mustiin syövereihin.

En mennyt kouluun, enkä mennyt töihin. Sen sijaan menin lääkäriin ja vetosin pikkuruiseen flunssanpoikaseen vain saadakseni syyn jäädä nukkumaan. Olisin ollut täysin tarpeeksi terve kouluun.

Lisäksi on tämä tapaus X. Hänet sain matkamuistoksi perjantain baarireissusta. Rasittavaa, täytyy myöntää. Hänellä on ollut (ja on koko ajan) paljon naisia, ja hän on kertonut sen minulle kyllä. Ongelma onkin siinä, että vaikka sanon, ettei se haittaa minua, se haittaa. Tietysti. Emme siis seurustele tai mitään, mutta hän pitää minusta. Ei vaan tarpeeksi jättääkseen kaikki muut hoitonsa vuokseni. Ehkä olisi helpompaa jos minullakin olisi muita miehiä. Mutta oikeastaan en edes halua. Tai jaksa.

Ehkä on vaan annettava asioiden mennä eteenpäin omalla painollaan. Ei se kymmenen vuotta ole niin iso ikäero, eihän?

Hahaa, jopas on jälleen mukavaa olla vapaata riistaa.
Tai ehkä ei. Kaikki olisi moninverroin paremmin jos edes jaksaisin käydä koulussa. Olen laiska, vaikka kuinka muuta yritän itselleni uskotella. Laiska ja pirun pettynyt.
Tämä vaikuttaa minuun enemmän kuin haluan myöntää. Miksi pitää rakastaa.

Miksi minulle ei riitä turvallinen välittämisen ja hyvänolon tunne. Haen jatkuvasti sielussa asti tuntuvaa rakastumista ja sitä hurmaavaa oloa, kun näkee toisen silmistä ettei se voi elää ilman minua.
Haluan että joku tekee minusta onnellisen naisen. Se ei välttämättä tarkoita sitoutunutta parisuhdetta, mutta en toisaalta pidä yhden yön jutuistakaan. Seksi on parhaimmillaan parin kerran jälkeen, kun tietää jo mistä toinen pitää, ja osaa olla luontevasti.
Siksi alusta aloittaminen on aina jotenkin turhauttavaa.

Varsinkin tämän kyseisen suhteen jälkeen. Jestas että hän sai minut liekkeihin. Epäilenpä ihan tosissani etten helposti löydä toista yhtä upeaa.

Alan huolestua itsestäni. Itsekurini tuntuu päivä päivältä pienenevän ja jälleen tänäkin aamuna huomasin yllättävän ajattelemattomasti jääväni nukkumaan.
Eikä huomennakaan kouluunmeno oikeen onnistu. Jospa edes töitä saisi.

Maanantaina sitten. Kouluun on pakko mennä.

On se ihmeellistä, kuinka yhdestä pienestä seurustelukumppanin ex-rakastajan galleriakommentista (Jep, huomatkaa, galleriakommentista. Pateettista.) voi kehittyä koko illan pilaava epätietoisuus. Voi kuulostaa hyvinkin säälittävältä, mutta haluaisin niin kovin olla jollekulle tärkeä. Oikeasti tärkeä. Näkisin niin mukavan tulevaisuuden tämän ihmisen kanssa. Toki siitä voisi tulla vaikeaakin, ehkä ylitsepääsemättömän vaikeaa, mutta miksi helvetissä ei voida edes yrittää.

Ei, en ole mustasukkainen. Haluan vaan että ihmiset ovat minulle rehellisiä.
Tällähetkellä tuntuu lähinnä siltä että olen vain tarpeeksi hyvä pantavaksi mutta en kunnon seurustelusuhteeseen. Kovin imartelevaa itsetunnolleni, täytyy myöntää.
Hassua. Kaikki tuntui juuri niin oikealta. Aloin jo rakastua.

Pitkästä aikaa lisäilen tänne yhtään mitään. Lähes vuosi on kulunut viime kirjautumisestani. Rehellisesti sanottuna olin täysin unohtanut että minulla on tämmöisessäkin paikassa tunnus.
Suurieleisen puhdistusoperaation suoritettuani eli kaikki vanhat merkinnät hävitettyäni saatan taas jatkaa tänne kirjoittelua. Niin, mikäli jotain kirjoitettavaa on? Onhan sitä. Ja jos ei ole niin sitten odotellaan. Juuri nyt toki on mielessä jos monenmoista ratkaisua kaipaavaa ongelmanpoikasta ja kaipuuta muutamia ihmisiä kohtaan.

Huomenissa kouluun. Rasittavaa. Mutta toisaalta silloin ei tarvitse niin kovasti mietiskellä mutkikkaita asioita, joiden mietiskelystä ne menevät vain koko ajan enemmän solmuun.
Pääni alkaa tiettyjen asioiden suhteen olla pelkkää umpisolmua. Jos puhun siitä, asia vaikeutuu, jos en puhu, se vaikeutuu silti.

Kaikkia asioita ei ole tarkoitus saada. Mutta kai silti voi aina yrittää? Mielummin manaan mahdollista epäonnistumistani kuin jätän asian sikseen ja annan sen luisua lopullisesti pois luotani. Joku voisi sanoa sitä takertumiseksi. Ehkä se onkin.
Tämä tulee vielä toimimaan. Sen täytyy. Ainakin olen valmis yrittämään omalta osaltani kaikkeni jotta lopputulos olisi jokaista osapuolta miellyttävä.

Np: Tehosekoitin - Tiedätsä, mä pidän susta